Siellä missä
kallio laskee sylinsä Pyhäjärveen
istun vieläkin.
Olen tytär kannel sylissäni,
soitan säveliä särkyneen lapsuuden,
voitko vain unohtaa.

Kuuletko isi vielä laineet,
tummien vesien laulun.
Vastarantaan olen nyt sinusta
taivaanrantana kadonneessa illassa,
eksynyt tyttäresi ja kannel.
Yhä lapsen herkin sormin
kannel jouhikielinen
sävelesi haikeuden saavuttaa.

Istuthan isi aivan hiljaa,
pyydän kuuntelemaan.
Omistatko tämän melodian
vuosista haikeimman.

Lapsesi, Nyytti,
sinua sävelin johdattaa,
lähestyisit vielä kerran, pyydän,
ojentaisit siipeni takaisin.